Tätä päivää yhdistää kaksi ikoniseksi noussutta luomusta: Michelangelon David-patsaan julkistus ja George Orwellin Nineteen Eighty-Four julkaisu. Ne edustavat vastakkaisia ihmiskuvia, mutta ovat yhtä ajankohtaisia.
Toinen kohoaa marmorisena ylistyksenä ihmiselle, toinen murentaa ihmisen sanojen vankilassa. Toinen syntyi renessanssin kirkkaudessa, toinen toisen maailmansodan varjoissa. Mutta kumpikin on peili, joka kertoo meille keitä olemme, tai mitä meistä voi tulla.
Michelangelon David ei ole ylivertainen sankari, vaan ajattelevan, epävarman ja silti päättäväisen yksilön ruumiillistuma. Hänen kauttaan renessanssi julisti uudenlaista ihmisuskoa: ihminen ei ole vain Jumalan varjo, vaan aktiivinen tekijä, joka pystyy itsenäisesti tarttumaan elämäänsä.
Orwellin Nineteen Eighty-Four puolestaan kertoo, mitä tapahtuu, kun tämä ihmiskuva murretaan. Kun sanat menettää merkityksensä, historia muokataan uudelleen ja ajattelu itsessään tehdään rikolliseksi.
Siinä missä Michelangelo paljastaa ihmisen kauneuden, Orwell paljastaa sen psykologisen ja yhteiskunnallisen haurauden.
Toinen osoittaa, mitä voi syntyä yksilön vapaudesta. Toinen varoittaa, mitä tapahtuu, kun tuo vapaus riistetään.
David seisoo alasti, mutta ei paljaana. Winston Smith, Orwellin päähenkilö, on puettu virkapukuun, mutta hänet riisutaan toistuvasti ihmisyydestään.
Molemmat teokset paljastavat jotain olennaista. David kehottaa muistamaan oman voiman, järjen ja rohkeuden. Nineteen Eighty-Four varoittaa, että ilman niitä meidät voidaan kahlita pelolla ja kielellä niin, että lopulta alamme rakastaa kahleitamme.