Olen aina kehunut Wennströmin erehtymätöntä kynää, nytkään ei tarvinnut pettyä.
#Ilves on seuraorganisaatio, joka tekee strategioita ja toteuttaa niitä.
”Uusi Ilves” täyttää vuoden päästä 10 vuotta. Silloin siivottiin Manngård & veijarit ulos.
Sen jälkeen joukkueesta on tullut vetovoimainen sekä pelaajien että yleisön suuntaan, talous on laitettu kuntoon, urheilullisuus on palautettu ja mediatiimistä on tullut tulonlähde – ei kuluerä.
Viimeisenä ja tärkeimpänä: juniorimyllyn uskottavuus on saatu palautettua. Ilves panostaa U20-sarjaan, ei Mestikseen.
Mitä Ilves on jättänyt toteuttamatta, ettei voittavan dynastian rakentuminen olisi väistämätöntä?
Täysin samaa polkua tassuttelee Ilves jalkapallon puolella.
Juha Hiitelä syyttää Ilvestä ikuisesta vertailusta Tapparaan ja muistaa jokaisessa tekstissään verrata Ilvestä Tapparaan – kuten kaikki muutkin kiekkojournalistit ja jääkiekkokommentaattorit.
No vertailen siis minäkin. Mikko Leinonen, ikuinen epäonnistuja, tukkajukka ja hopeatoffee.
Muistatko, Leinonen otti myyttisen Tapparan hallintaansa 1993 ja tuhosi kaiken mitä tuhottavissa oli. Siitä alkoi Tapparan 90-luvun syöksykierre.
Oli Jutila, Ojanen ja Barkov, mutta menestys kiersi perinneseuraa kaukaa. Saravon ja Mäntylän lisäksi seurassa ei kasvanut kukaan eikä mitään.
Lähes kymmenen vuoden korpivaellus päättyi, kun seura pääsi finaaleihin häviämään 2001 ja 2002. Kärpillä onnistui kaikki ja Tapparalla ei mikään.
Jos silloin tamperelaiset olisivat uskoneet kiekkokolumnisteja, olisi ehkä ymmärretty luopua sekä Leinosesta että Rautakorvesta. Joukkueella oli kaikki edellytykset mestaruuteen, mutta sitä vaan ei tullut.
No, 2003 sitten kävi tuuri: tolppa sisään, tolppa ulos. Tappara pääsi mestaruuden makuun. Se maku olikin sinioransseille niin makeaa, että he päättivät – tästä tulee tapa.
Tapparasta tulikin kestomenestyjä, ja vuoden 2003 mestaruuden jälkeen seura pääsi heti kymmenen vuotta myöhemmin taas finaaleihin.
Voitetun mestaruuden jälkeen Tappara-paitaan ostettiin ulkomailta, maakunnista ja tietysti naapuriseurasta pelureita. Lähes koko 2000-luvun Ilvestä enemmän omia huippujunioreitaan laiminlöi vain Tappara - tuolta ajalta tamperelaisikoneiksi on aateloitu Kontiola, Kuusela ja Lehterä, mutta Nemo ei kelvannut.
Vuosina 2013–2015 Tappara kahmi finaaleissa hopeamitaleita enemmän kuin mikään muu seura – joka vuosi yhden.
Nyt tourulaishiiteläläinen Sanoman kiekkojournalistisukupolvi tekee Risto Jalon johtamalle Ilvekselle samaa kuin heidän päämiehensä Rantanen aikanaan Tapparalle: pikkunäppärää vittuilua ja jälkiviisastelua.
Hupaisinta pöhöttyneen kiekkojournalismin piirissä on tupsukorva-tarkkailuun luutunut Tappara-vertailu. Ihanko tosiaan, muukalaislegioona olikin Ilves-fanien kritiikistä lähtenyt myytti? Alkukauden Ilves vei Tapparaa kaukalossa, mutta Tappara veti kiekkotoimittajien kermaa kuin pässiä narussaan.
Ilves on lopettanut Tappara-vertailun ja heiltä kopioimisen jo viisi vuotta sitten, mutta Tapparalle Ilves-kasvattien hankintaakin tärkeämpää on ollut niiden markkinointi. Kenelle ne oikeastaan mainostivat paikallisotteluita, kun korostivat runsasta Ilves-edustusta kokoonpanossaan?
Miksi suuri ja mahtava Tappara solmi jopa yhteistyösopimuksen piskuisen amatöörijalkapalloseuran kanssa?
Miksi jokaiseen Ilves-henkiseen twiittiin tulee enemmän kommentteja Ilvestä vastaan kuin Tapparan puolesta?
Eikä siinä ole mitään vikaa. Jääkiekko on kontaktilaji, ja siihen kuuluu jatkuva psyykkaus myös seurajohtoa kohtaan.
Toivon, että Ilveksen johdossa säilyy maltti. Kerran uudisrakennusvaiheessa seurajohto meni jo uskomaan ”itämaan viisaiden” ohjeistuksia ja päätyi potkimaan Jouko Myrrän ulos – ihan vain koska sihvoset tiesivät kertoa, ettei kaljupäinen kiekonkehittäjä pysty viemään joukkuettaan finaaleihin.
Sellaista se urheilujournalismi on. Sitä kannattaa lukea jo tänään, huomenna ne ovat jo väärässä ja niille nauraa kaikki.
Kiitos Jyrki Seppä, Risto Jalo & kumppanit - me ollaan tulossa taas!
#Liiga