Oikeiston maahanmuuttokritiikki on usein näennäistä tai ainakin pinnallista, koska se harvoin koskettaa järjestelmän ydintä. Se keskittyy oireisiin (kulttuuriset ongelmat, rikollisuus, kustannukset, integraation epäonnistuminen), mutta jättää käsittelemättä sen rakenteellisen syyn, joka tekee massamaahanmuutosta taloudellisesti “välttämätöntä” nykyisessä järjestelmässä.
Velkapohjainen talousmalli (fiat-raha, osittaiseen kassavarantovelvoitteeseen eli rahan luomiseen tyhjästä perustuva pankkijärjestelmä, jatkuva velan kasvu) vaatii jatkuvaa talouskasvua selviytyäkseen. Tämä kasvu perustuu pitkälti kahteen asiaan:
1. Jatkuvaan kulutuksen kasvuun (tämä luo voimakasta lyhytjännitteisyyttä koko yhteiskuntaan)
2. Jatkuvaan työvoiman tarjontaan (väestönkasvu tai maahanmuutto)
Kun kantaväestön syntyvyys romahtaa, järjestelmä tarvitsee korvaavaa työvoimaa ja kuluttajia ulkopuolelta, jotta velkapyramidi ei kaadu. Maahanmuutto ei ole siis vain humanitaarista tai vasemmistoliberaalia idealismia; se on myös taloudellinen välttämättömyys velkavetoiselle kasvumallille.
Oikeisto (erityisesti oikeistoliberaali oikeisto) on tässä asetelmassa jo lähtökohtaisesti altavastaajana:
- se kritisoi maahanmuuton kulttuurisia ja sosiaalisia seurauksia (mikä on usein perusteltua).
- mutta se ei kritisoi tai tarjoa vaihtoehtoja taloudelliselle järjestelmälle, joka tekee massamaahanmuutosta rakenteellisesti houkuttelevaa: jatkuvan kasvun pakko, halpa työvoima yrityksille, kulutuksen ylläpitäminen jne.
Oikeisto itse asiassa päätyy usein puolustamaan juuri sitä järjestelmää, joka synnyttää ongelman.
Tämä on juuri esimerkki liberaalin paradigman sisällä pysymisestä. Oikeisto hyväksyy liberalismin taloudellisen ytimen (kasvupakko, velka, globaali markkina) ja kritisoi vain sen kulttuurisia seurauksia. Sama kuin yrittäisi sammuttaa tulipaloa sammuttimella, mutta samalla kaataa bensaa tuleen.
Kestävä ratkaisu nykymenolle vaatisi syvempää paradigman muutosta: pitkäjänteisyyteen kannustavan kovan rahan (kulta ja Bitcoin) tukemista, omistamisen laajentamista ja hajauttamista (distributismi), perhepolitiikkaa ja subsidiariteettia.